Voi luoja.
Siinä Korppi oli. Näytti ja kuulosti yhtä aikaa jumalattoman lemmittävältä ja samalla täysin tuntemattomalta. Hän oli uusi, vieras, vaarallinen. Hän vei minut takahuoneeseen ja puhui joutavia, nappasi kitaran ja hyppäsi lavalle. Hän veti yleisön huomion heti itseensä, soitti yöt ja päivät, soitti pakkasen pois ja lämmön sisään. Ja pelon.
Muistikuvat tungeksivat mielessäni, se miltä tuntui maata Korpin sylissä unen rajamailla, se miltä hänen ihonsa tuoksui, se miten hänen sänkensä kutitti reisien välissä minua pyörryttää. "No, nähdään taas", Korppi sanoi kun olin lähdössä, halasi nopeasti ja katosi sisälle.
Kotoa löysin Ketun äärimmäisen ahdistuneena ja mustasukkaisena peittoni alta. Halusin itkeä, kuiskasin varovasti kauniita sanoja Ketulle ja kun rakastelimme minä ajattelin toista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti