Se alkaa taas. Huimaus, joka muuttaa värit teräviksi. Maailma etenee kuva kerrallaan – klik-klik-klik – niin että jokaisen kuvan jokaisen liikahduksen väliin jää paikka pudota, rotko. Valo sattuu, repii haavoja silmiin. Äänet sekoittuvat, venyvät, painuvat alas niin kuin joskus elokuvissa juuri ennen nauhan katkeamista. Pitelen korviani ja alan huutaa.
”Älä laihdu enää.”
En.
”Lupaatko?”
En.
Ei hätää.
VastaaPoista