Valonkantaja

Paljon on tapahtunut. Kettu on muuttanut luokseni asumaan (väliaikaisesti) enkä ole ehtinyt olla yksin käytännössä hetkeäkään. Kehoa aristaa viime yön jäljiltä, olo on vieläkin raukea ja pehmeän sativainen. Kaksi grammaa blossia auttoi näkemään tähdet paremmin.

Eilen postimies toi paketin Korpiltani ja Kettu huolestui suunnattomasti. Yöllä hän itki hieman kaulalleni ja kuiskasi pelkäävänsä että katoan. Pitelin hänestä kiinni ja tunsin valtavan huonoa omaatuntoa tajutessani, että välillä ihan todella kaipaan viipyä vielä hetken Korpin humalluttavassa sylissä. Se kaikki loppui niin yhtäkkiä, en saanut sanoa hyvästejä. Masokistinen mieleni (ja kehoni) janoaa vaikeuksia eikä todellakaan estäisi minua lankeamasta Korpin syliin uudelleen.

Yleisen kuvotuksen ja peilikuvaan takertumisen vuoksi en ole syönyt viikkoon. Kettu on yrittänyt tunkea ruokaa suuhuni kuin syöttöporsaaseen, ja minä puolestani olen käyttäytynyt häntä kohtaan niin raivostuttavan herkästi melankolisesti itkuisesti ärsyttävästi että kuvotan itseänikin. Ensi viikolla joudun käymään äitini kanssa terveydenhoitajan vastaanotolla. Äiti on alkanut taas kysellä syömisestäni ja tuhertamaan itkua aina kun saa siihen mahdollisuuden. Olen siis melko huolissani tämän vuoden tuomiosta, kun olen laihtunut taas niihin mittoihin joista minun viime vuonna piti lihottaa itseni pois.

Unessa Korppi hiipi ikkunastani sisään, kosketti.. herätessäni aloin itkeä ja täristä ja tuntea yksinkertaisesti sanoinkuvaamatonta häpeää. En vain unen takia, vaan siksi miten rakkaalta tuntui olla Korpin sylissä, ja siksi miten voimakkaasti se minuun vaikutti. Mitä minä teen?