ketunkoloissa

Viime öisissä muka-bileissä sain turpaan humalaiselta tytöltä, joka väitti ”nähneensä minut poikaystävänsä kimpussa jokin aika sitten”. Tyttö toi mieleen yhden kolmesta pikku possusta (luultavasti sen joka rakensi talonsa tiilestä), ja jossain savuisen mieleni perukoilla heräsi harvinaisen järkevä idea; aloin nauraa ja sanoin : ”puhkun ja puhallan talosi nurin!”

Hetken kuluttua, nenä verta vuotaen, lähdin ulos tupakalle. (Kuvittelin ohimennen itseni, ikäloppuna opetuskäyttöön tarkoitettuna luurankona, tuberkuloottiset keuhkot imemässä savua puuterinvalkeiden kylkiluiden alla, yskimässä sisälmyksiä ulos. Puistattaa.)

Kuulin Nikon äänen jostain pimeästä (hän oli tullut bileisiin kanssani ja kadonnut) ja huutelin häntä. Ja sitten yhtäkkiä hän jo putosikin pihakoivusta päälleni kuin valtava omena enkä siitä huolimatta keksinyt painovoimaa vaan meinasin saada sydäninfarktin. Hän ojensi kätensä ja pyyhin nenästäni valunutta verta hänen paitansa repaleiseen hihaan. Hän veti minut lähelleen, katsoi kauan ja silitti poskeani, kunnes rintalastani alla alkoi tehdä kipeää ja vetäydyin pois.

(Ja unessa asfaltti halkaisee vatsasi niin kuin se halkaisee vatsan jokaiselta pieneltä pojalta.)

 

ps. Keskiviikkona tapasin Gabrielin (syy koodinimeen tässä). Hänen silmänsä tuikkivat tummansinistä, yösilmät. Hänen nauraessaan hänen poskilleen piirtyi ilkikurinen kaari ja immenkalvoja puhkovat hymykuopat (anteeksi se tuli ensimmäisenä mieleen). Gabriel kaunis ja raastava halu elää. Hän istui viereeni ja sytytti tupakan, ampui pulua sormellaan ja se lehahti lentoon. Oli saanut luodin siipeensä.

Yössä kuului melankolia, elävä maa kannatteli.