Paljon on tapahtunut. Korpille sanoin hyvästit ja päästin Gabrielin elämääni. Hänellä on ketun silmät ja punaruskea takkutukka, kitara kainalossa ja hymy huulilla (voisin vaihtaa koodinimenkin Ketuksi, Gabriel ei tunnu luontevalta, anteeksi epäjohdonmukaisuuteni). Olen itkenyt Korppia muutaman päivän ja muutaman yön, hän soitti ja kysyin aikooko hän unohtaa minut. Korppi nauroi (äänessä yötä melankoliaa kauneus) ja kuiskutti: "sä oot musiikissa, muistoissa, mielikuvissa, haaveissa, valossa ja rakkaudessa, kaikessa mikä on."
Kettu (tuntuupa hassulta) on majaillut luonani muutaman päivän. Suudelmia ja kosketuksia, rakastelua ja lempeitä sanoja. Yöllä hätkähtelin jatkuvasti hereille kun hän mumisi jotain unissaan ja siirsi locksin pois nenältään. Olo on huojuva ja mielessä pyörii kysymys: miten tässä näin kävi? Aina välillä tuntuu että kaikki voisi vihdoin olla hyvin, minä kunnossa ja ehjä taas. Sitten muistan ettei ole ketään joka voisi korjata minut. Ei vielä. Mutta ainakin Kettu voi puhaltaa pahimman kivun haavoista, laittaa laastarin ja painaa suukon päälle. Sitten hän hymyilee ja kysyy olenko koskaan rakastunut, käännän kasvoni pois ja ajattelen Korppia, hieron silmäkulmat vaivihkaa kuiviksi ja jätän vastaamatta.
Aamulla kävelin Ketun kanssa lapsuudestani tutulla pienellä uimarannalla, joka on tähän aikaan vuodesta kolkko ja tyhjä. Poimin lumisesta maasta linnunsulkia, sidoin niitä kaulaani ja Ketun kapeiden ranteiden ympärille.
Tämä tapahtuu niin nopeasti, en osaa sanoa nyt mitään. Ensi kerralla yritän panostaa ihan kunnolliseen päivitykseen. Helvetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti