”Mikä lintu mä olisin?”
”En mä tiedä… Varmaan korppi?”
”Ai koska kaivelen roskiksia?”
”Ei, hölmö, korppi on aurinko.”
Korpilla on tyttö. Kaunis tumma intiaanityttö sulkia hiuksissa. Hänen ikäisensä, siis vakavasti otettava nainen, josta voi tulla mitä tahansa mitä minusta ei koskaan.
(Niks naks liikahtelevat hajonneet asiat minussa)
Päästyäni kotiin bileistä, joihin eksyin Nikon ja Empun kanssa tänään, juoksin välittömästi huoneeseeni, hautauduin peiton alle ja huusin. Huusin kovaa ja epätoivoisesti ja käytin seuraavat neljäkymmentäviisi minuuttia itseni koossapitämiseen (olkapääni, lanteeni, reiteni täynnä mustelmia). Tuntuu pahalta rakastaa jotakuta näin infernaalisesti, haudata oma itsensä ja oma maailmankuvansa jonnekin syvälle, vain jotta toiselle olisi enemmän tilaa sydämessä ja mielessä. Vatsahapot polttelevat pitkästä aikaa kurkussa mitä vitun ihmeparannusta kaikki minulta odottaa ja pään sisällä pyörii miljoona hetkeä joissa kaikissa Korppi sanoo minua kauniiksi. "Rakas Pikku, haluan suudella solisluun lantioluun lonkkaluun, tämä on ihana hetki, pieni linnunluinen tyttö." (Linnunluinen olen jos annatte minun olla, jätätte rauhaan, enkä varmasti parane niin kauan kuin sairaus pitää hänet tässä.)
Muistelen alkua, sitä kun Korppi kertoi itkeneensä takiani ensimmäisen yhteisen yön jälkeen (hämmennys oli niin suuri tunne, mitä jos mitä jos). Puolikuu ja pala kurkussa. ”Aika näyttää, pikku”, se sanoi silloin ja suuteli otsalle.
Vatsahapot nousevat kurkkuun taas, juoksen vessaan. Pieni ääni kuiskii pään sisällä. Se sanoo rauhoitu, olet liian reunalla, jos yhtään enää sätkit niin putoat.
olen pahoillani.
VastaaPoista