Gotta head full of ideas that are driving me insane

Sain viime yönä soiton ”Nikolta” (opinkohan koskaan käyttämään koodinimiä) joka kutsui minut kämpälleen yöksi. Pieni ja hämärä yksiö tuntui kotoisammalta kuin ennen, kaksi grammaa kukkaa ja jäsenissä huimasi. Paikalla oli Nikon ja minun lisäksi kolmas kaveri, uskomattoman suloinen rastapää Miro, joka nojaili seinään ja pureskeli poissaolevana peukalonkynttään. Mietin ohikiitävän hetken miltä tuntuisi rakastella sellaista poikaa.

Aamuyöstä sain viestin entiseltä poikaystävältäni Jakelta. Hän kysyi missä olen, ja kun kerroin sijaintini hän muuttui heti katkeraksi ja laukoi joukon ”no onko hyvä pano?” –tyylisiä kysymyksiä. Ennen tuollainen mustasukkaisuus tuntui kaikessa harvinaisuudessaan äärimmäisen hurmaavalta (ehkä koska sitä ei lähes koskaan tapahtunut), mutta eron jälkeen sellainen tuntuu vain jäätävän ahdistavalta. Sitä paitsi, Niko on luultavasti ainoa poikakaverini jonka kanssa en ole ollut sängyssä. Se tuntuisi vieraalta, virheeltä, väärältä. Kuin pitelisi pikkuveljeä sylissään. Tai koiranpentua. Epämiellyttävä ajatus. Tätä ajatellessani se kuitenkin painautui patjalla minua vasten, hengitti niskaani, piirsi selkään niin hellästi että tuntui pahalta.

Tapasin Nikon ensimmäisen kerran uudenvuoden aattoyönä ja ihastuin heti. Vaaleat rastat, kapeat kasvot, maailman aurinkoisin hymy, tummansiniset silmät. Aika outoa sinänsä, että nyt kun viimein saisin häneltä läheisyyttä, se alkaa vain ahdistaa välittömästi ihan kammottavan paljon. Herää kysymys, miksen vain voisi kiinnostua (kuten normaalit ihmiset tekisivät) kauneimmasta ja mukavimmasta ihmisestä jonka tunnen, joka vieläpä olisi halukas johonkin syvempään kanssani? Mutta ei, minun pitää aina tykästyä juuri siihen mahdollisimman väärään, tässä tapauksessa melkein kolmekymppiseen mieheen joka asuu kaukana, jonka intressit minua kohtaan perustuvat lähinnä seksiin ja joka todella ei aio ryhtyä mihinkään seurustelun kaltaiseen (ei sillä että kaipaisin heti Jaken jälkeen mitään parisuhdetta, enemmänkin jonkinlaista johdonmukaisuutta ettei tarvitsisi pelätä jatkuvasti jäävänsä yksin tai jotain).

Siitä päästäänkin Korppiin.

Hänellä on kyyhkynharmaat silmät ja nälkäiset jäsenet. Hän huudattaa sähkökitaraa öisin kuin ainoaa rakastaan (minua myös, erona on se että skitta säilyy mielessä aamullakin). Hän on elämäntapataiteilijataiteilija, filosofi, joulupukki, Peter Pan, naapurinpoika, astronautti, kaikki mitä on, ja hän rakastaa rakastaa.

Huomenna näen Nikon jälleen, lisää naurua, vietteleviä hymyjä ja äkkiä joku huono tekosyy vetäytyä kauemmas.