Vapaus on suuri vankila

Viime päivät olen viettänyt Gabrielin luona, sylissä ja huulilla ja lämpimässä. Joku ulkopuolinen voisi sanoa että me vain "olemme vitun tokkurassa", ja niin me kai olemmekin, mutta on siinä paljon muutakin. Me olemme jumittuneita yhteiseen tokkuraamme, sulkumerkkien sisällä. Gabriel yösilmä, puhdasta valoa. Eilen tripillä näin hänen auransa, ja se oli 99-prosenttisesti enkelinväriä. 

En ole kertonut Gabrielille Korpista. "Uskothan et oot mun ainoo", se laulaa korvaani Raappanan säestyksellä ja heilauttaa kutittavan rastan kasvoiltaan (ai mikä pakkomielle rastapäisiin poikiin?). Ennen halusin vallankumouksen, ja vaikeuksia. Halusin haluta, koko ajan ja nälkäisesti. Mutta tämä tekee oikeasti kipeää.

Nikoa en ole nähnyt päiväkausiin, en ole pystynyt, en kehdannut kyennyt uskaltanut kohdata sitä katsetta joka oikein hehkuu odotusta ja kaipuuta ja ties mitä. En kestä enempää. Sinua me haluamme, käsiäsi huuliasi reisiäsi ja kädet vetävät joka suuntaan.

Öisin näen unia Korpista. Korppi katsoo minua, katse on kipeä, rukous, jotain on sattunut, Korppiin sattuu, Korppi kutsuu minua apuun. Liikutan kättäni, mutta se ei nouse. Yritän huutaa, mutta ääneni hukkuu kuin huutaisin tyynyyn. Katse polttaa reikiä iholle.

ps. Rakastuin jälleen kerran nälkään. Päähän sattuu, selkään sattuu, keskittyminen herpaantuu, jalat puutuvat ja tulevat mustelmille... mutta näytän kauniilta pitkästä aikaa. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, vaikka kaikki johdonmukaisuus katoaisi, vaikka kaikki muut lähtisivät niin yksi jää - kaunis, uskollinen, saatanallinen nälkä.