What do you do now, my blue-eyed son?

kuuntele!

Pakenin viikonlopuksi kauas täältä, ensimmäisellä junalla ensimmäiseen kaupunkiin mikä mieleen juolahti. Tapasin uusia ja vanhoja tuttuja, savu sai mielen keveämmäksi taas ja kävin joogassa pitkästä aikaa (se tuntui hyvältä). Korppi soitti lauantaiyönä, puhui intiaanitytöstä hieman vain ja totesi että olen silti erityinen, en kuka tahansa, kullatuissa kehyksissä hänen mielessään muiden henkioppaiden ja enkeleiden joukossa. Olin tietysti iloinen ja helpottunut, mutta välillä tuntuu että Korpin kanssa on kauhean vaikea pysyä järjissään. Ensin maailman hellin ja rakastavin ja seuraavassa hetkessä täysin välinpitämätön.

 

Oloa ei auta se ahdistava tosiasia, että hänen tuoksunsa alkaa kadota lakanoistani. Vasta viikkojen kuluttua saan hänet vierelleni, kietoutumaan ympärille, kuiskailemaan kaulalle, kutittelemaan rastoillaan vatsaani. Pienet äänet päässäni alkavat taas kuiskia, kieltää kiintymästä yhtään enempää, kehottaa lähtemään kun ei ole liian myöhäistä.

Viime maanantaina laitoksesta karannut entinen "säätö" Samu oli luonani. Hiisattiin huoneeni ikkunalla ja katsottiin paskoja elokuvia, se kosketteli ja kielsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Seuraavana päivänä Niko oli täällä ja piti sylissä, katseli silmiin ja pujotti sormensa sormiini viltin alla, eikä sekään tuntunut hyvältä, oudolta ja epäluonnolliselta vain. Viikon kruunasi vierailuni Tuomaksen luona. Hänenkin kanssaan olen "rakastellut" muutamia kertoja, ja niinhän siinä kävi nytkin. Asiaa pahentaa se, että tiesin kyllä miten sekin ns. "kahvihetki" tulee menemään, ja kuitenkin kun Tuomas työnsi lantionsa minua vasten ja alkoi liikkua, pidättelin itkua ja työnsin häntä pois. Hän piti kiinni ja minä kettu raudassa valmis puremaan käpäläni irti vatsani auki pois päästäkseni. Sitten annoin olla, puristin peittoa nyrkissä ja purin huulta.

Mä tunnen aika usein itseni asiaksi tai esineeksi, josta puuttuu valmistusmaa ja valmistaja. Aika usein tuntuu kodittomalta.

Ne ottaa sut vielä kiinni

”Mikä lintu mä olisin?”

”En mä tiedä… Varmaan korppi?”

”Ai koska kaivelen roskiksia?”

”Ei, hölmö, korppi on aurinko.”

Korpilla on tyttö. Kaunis tumma intiaanityttö sulkia hiuksissa. Hänen ikäisensä, siis vakavasti otettava nainen, josta voi tulla mitä tahansa mitä minusta ei koskaan. 

(Niks naks liikahtelevat hajonneet asiat minussa)

Päästyäni kotiin bileistä, joihin eksyin Nikon ja Empun kanssa tänään, juoksin välittömästi huoneeseeni, hautauduin peiton alle ja huusin. Huusin kovaa ja epätoivoisesti ja käytin seuraavat neljäkymmentäviisi minuuttia itseni koossapitämiseen (olkapääni, lanteeni, reiteni täynnä mustelmia). Tuntuu pahalta rakastaa jotakuta näin infernaalisesti, haudata oma itsensä ja oma maailmankuvansa jonnekin syvälle, vain jotta toiselle olisi enemmän tilaa sydämessä ja mielessä. Vatsahapot polttelevat pitkästä aikaa kurkussa mitä vitun ihmeparannusta kaikki minulta odottaa ja pään sisällä pyörii miljoona hetkeä joissa kaikissa Korppi sanoo minua kauniiksi. "Rakas Pikku, haluan suudella solisluun lantioluun lonkkaluun, tämä on ihana hetki, pieni linnunluinen tyttö." (Linnunluinen olen jos annatte minun olla, jätätte rauhaan, enkä varmasti parane niin kauan kuin sairaus pitää hänet tässä.)

 

Muistelen alkua, sitä kun Korppi kertoi itkeneensä takiani ensimmäisen yhteisen yön jälkeen (hämmennys oli niin suuri tunne, mitä jos mitä jos). Puolikuu ja pala kurkussa. ”Aika näyttää, pikku”, se sanoi silloin ja suuteli otsalle.

Vatsahapot nousevat kurkkuun taas, juoksen vessaan. Pieni ääni kuiskii pään sisällä. Se sanoo rauhoitu, olet liian reunalla, jos yhtään enää sätkit niin putoat.

Shine on you crazy diamond

Istuin juuri Korpin suuressa vihreässä villapaidassa huoneeni ikkunalla tupakka huulten välissä ja kelasin hänen sanojaan päässäni yhä uudelleen ja uudelleen.

Perjantai-iltana Korppi saapui luokseni, iloinen jälleennäkeminen, suudelmia, hymyjä, varpaidenkipristelyolo. Pian me rakastelimme, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että Korppi saa minut värisemään kauttaaltaan ja minä saan hänet haukkomaan henkeä. Sen kasvot oli jossain todella lähellä, silmät suuret ja täynnä yötä, huulet raollaan. Äkkiä mua alkoi itkettää ja painoin kasvoni sen kaulaan, kiedoin kädet lujemmin ympärille.

Jälkeenpäin makasimme raukeina peiton alla ja puhuimme siitä kuinka kaikki olevainen on energiaa, että sen energian värähtelyn näkee vain tällaisina hetkinä. Tiedättekö sen tunteen kun pimeä näyttää väreilevän, vähän kuin koko ilma olisi täynnä mikroskooppisia strobovaloja? Se jonka näkee vain tajunnanmenetyksen partaalla tai äärimmäisen hyvän seksin jälkeen?

Yöllä Korppi soitti kitaraa sängylläni, nukahdin pehmeään bluesiin ja heräsin vielä hetkeksi kun hän sammutti valot ja kömpi viereeni. Hän hilautui lähemmäksi, kietoi käsivarret ympärille, suukotti niskaa, kutitti kosteita lanteita, painautui kiinni. ”Kauniita unia pikku, korkeinta parasta”

Eilinen oli pelkkää rakastelua ja raukeaa oloa, kiusoittelua ja tunnelmia. Illalla kehoni tuntui olevan kaikesta siitä kosketuksesta ihan raunioina, niin ihanalta kuin se tuntuikin. Kävimme pitkällä yökävelyllä, jonka loppuvaiheessa tuntui etten pysty ottamaan enää askeltakaan kivun takia. Kotiin päästyämme Korppi talutti minut suihkuun, varoen herättämästä nukkuvaa perhettä. Hän piteli minusta kiinni lämpimän veden alla hellästi, kuin olisi pelännyt että hajoan palasiksi kaakelilattialle jos hän hetkeksikin päästää irti. Hän pesi minut hitaasti ja rauhassa, sanomatta sanaakaan, saippuoi ja huuhteli kuin pienen lapsen. Pestiin kummankin rastat ja kietouduttiin ison pyyhkeen sisään kuivattelemaan toisiamme.

Hänen lähdettyään tänään iski välittömästi painostava yksinäisyys älä mene pois rakastan sinua älä katoa. Aloin pelätä heti, hän lähtee hän lähtee sinä et riitä et ole mitään sellaista kuin hän.

(olla yhtä kanssasi jumalassa)

Minua pyydettiin kertomaan miten tutustuin Korppiini. (ei hän ole minun)


Tapasin hänet viime keväänä muutaman puolitutun kautta, vaihdoimme silloin vain pari sanaa. Kävin kerran hänen luonaan teellä ja myöhemmin kesällä kun olin Helsingissä vailla yöpaikkaa (Jaken häädettyä minut kotoaan koska "ärsyttää enkä jaksa nyt seuraa") hän otti minut luokseen yöksi. Korppi asui silloin pienessä sievässä mökissä siirtolapuutarhan keskellä, yksi huone ja keittiö, valtava takapiha jolla hän kasvatti melkein kaiken ruokansa itse. Yö oli kaunis ja seesteinen, tähdet näkyivät selvästi. Kävimme yöuinnilla pienessä joessa, kuiskimme pehmeitä sanoja, nukuimme sylikkäin.

Viimeisellä kesälomaviikolla hän pyysi päästä luokseni kylään (jäi vähän pidemmäksi aikaa). Kuvasin häntä vanhalla filmikameralla ja hän nauroi ja kertoi ufotradition historiasta. Ensimmäisen yön jälkeen heräsimme aamuaurinkoon, makasimme lähekkäin ja suunnittelimme kaikkea hölmöä ("äänitetään biisi hellyysäänistä, pelkkiä hellyysääniä 10 minuuttia: purrr, mmm..."). Naurua ja katseiden kohtaaminen, Nyt!-hetki pidätti hengitystään. Suudelma.

Seuraavana yönä rakastelin Korpin kanssa ja se oli taivaallista. Kaksi lämmintä ja kosteaa kehoa toisiinsa kietoutuneina, seinillä kultaisia pyöriviä valokuvioita ja mieto vadelmaöljyn tuoksu, taustalla Pink Floydin Echoes (kuuntele ja hypnotisoidu). Sen jälkeen kosminen raukeus, samaan aikaan kevyt ja raskas olo, kaunis olo pitkästä aikaa. Ilma väreili tunteesta.

Ylihuomenna pääsen hänen lähelleen taas

Iho ihoa vasten

sielu

sielua vasten

Gotta head full of ideas that are driving me insane

Sain viime yönä soiton ”Nikolta” (opinkohan koskaan käyttämään koodinimiä) joka kutsui minut kämpälleen yöksi. Pieni ja hämärä yksiö tuntui kotoisammalta kuin ennen, kaksi grammaa kukkaa ja jäsenissä huimasi. Paikalla oli Nikon ja minun lisäksi kolmas kaveri, uskomattoman suloinen rastapää Miro, joka nojaili seinään ja pureskeli poissaolevana peukalonkynttään. Mietin ohikiitävän hetken miltä tuntuisi rakastella sellaista poikaa.

Aamuyöstä sain viestin entiseltä poikaystävältäni Jakelta. Hän kysyi missä olen, ja kun kerroin sijaintini hän muuttui heti katkeraksi ja laukoi joukon ”no onko hyvä pano?” –tyylisiä kysymyksiä. Ennen tuollainen mustasukkaisuus tuntui kaikessa harvinaisuudessaan äärimmäisen hurmaavalta (ehkä koska sitä ei lähes koskaan tapahtunut), mutta eron jälkeen sellainen tuntuu vain jäätävän ahdistavalta. Sitä paitsi, Niko on luultavasti ainoa poikakaverini jonka kanssa en ole ollut sängyssä. Se tuntuisi vieraalta, virheeltä, väärältä. Kuin pitelisi pikkuveljeä sylissään. Tai koiranpentua. Epämiellyttävä ajatus. Tätä ajatellessani se kuitenkin painautui patjalla minua vasten, hengitti niskaani, piirsi selkään niin hellästi että tuntui pahalta.

Tapasin Nikon ensimmäisen kerran uudenvuoden aattoyönä ja ihastuin heti. Vaaleat rastat, kapeat kasvot, maailman aurinkoisin hymy, tummansiniset silmät. Aika outoa sinänsä, että nyt kun viimein saisin häneltä läheisyyttä, se alkaa vain ahdistaa välittömästi ihan kammottavan paljon. Herää kysymys, miksen vain voisi kiinnostua (kuten normaalit ihmiset tekisivät) kauneimmasta ja mukavimmasta ihmisestä jonka tunnen, joka vieläpä olisi halukas johonkin syvempään kanssani? Mutta ei, minun pitää aina tykästyä juuri siihen mahdollisimman väärään, tässä tapauksessa melkein kolmekymppiseen mieheen joka asuu kaukana, jonka intressit minua kohtaan perustuvat lähinnä seksiin ja joka todella ei aio ryhtyä mihinkään seurustelun kaltaiseen (ei sillä että kaipaisin heti Jaken jälkeen mitään parisuhdetta, enemmänkin jonkinlaista johdonmukaisuutta ettei tarvitsisi pelätä jatkuvasti jäävänsä yksin tai jotain).

Siitä päästäänkin Korppiin.

Hänellä on kyyhkynharmaat silmät ja nälkäiset jäsenet. Hän huudattaa sähkökitaraa öisin kuin ainoaa rakastaan (minua myös, erona on se että skitta säilyy mielessä aamullakin). Hän on elämäntapataiteilijataiteilija, filosofi, joulupukki, Peter Pan, naapurinpoika, astronautti, kaikki mitä on, ja hän rakastaa rakastaa.

Huomenna näen Nikon jälleen, lisää naurua, vietteleviä hymyjä ja äkkiä joku huono tekosyy vetäytyä kauemmas.

Ensimmäinen

Elämäni pähkinänkuoressa: Polkupyöriä, valokuvausta, valitushuutoja ja riemunkiljahduksia,  rakkautta, rakastelua, mietiskelyä, kaikkivoipaa savua joka tekee pahan hyväksi ja häviäjän voittajaksi, musiikkia sen kaikissa muodoissa, kuiskauksia seinien sisältä, ikuista kamppailua syömisen kanssa sekä mielin määrin kahvia ja tupakkaa.

Mussa on syvää, ilakoivaa ja lapsenmielistä rakkautta. Mussa on hellyydenkipeää kissanpentua joka kaipaa käpertyä syliin (sylit vain tuntuvat olevan aina vääriä). Mussa on suuruudenhullua taiteilijaa ja mielenvikaista filosofia. Mussa on pelkoa. Mussa on valehtelevaa nymfomaania. Ennen kaikkea mussa on valtava elinjano, hurja naiivius ja joskus huolestuttavakin spontaanius.

Tällä hetkellä olen inspiroitunut, rastatukkainen ja äärimmäisen huomionkipeä sekä lisäksi toivottoman ihastunut poikaan nimeltä Korppi. Siitä myöhemmin.

Kiitos ja kumarrus.

-Maya