Saavuin takaisin Suomeen ja suunnistin suoraan lentokentältä Ketun peiton alle. Puolet yöstä pyörimme toistemme ympärillä, kuu huusi hulluuttaan.
Myöhemmin päivällä sain puhelun ystävältä joka kertoi olleensa "syömässä Korpin ja sen tyttöystävän kanssa". Hei hetkinen, anteeksi minkä kanssa? Ilmeisesti Korpilla on ollut rakas jo pitemmän aikaa. Rakas, josta kaikki muut ovat tienneet paitsi minä. Rakas, jonka kanssa hän asuu nykyään yhdessä.
Maa katoaa jalkojen alta, päässä hiljenee, kaikki hiljenee, sydän lyö. Ei minulla ole varaa tehdä tätä itselleni, ei varaa tehdä tätä Ketulle eikä Korpille. Juuri kun Korppi oli jo melkein kadonnut, melkein unohtunut. Kyllähän minä rakastan tummasilmäistä Kettupoikaani, Korppi vain on ollut tässä niin pitkään ja taisin alitajuntaisesti tehdä hänestä jonkinlaisen pelastajan, ensiapupakkauksen, sylin johon laskeutua jos Kettu pudottaa. Olen omillani, ja jos Ketun kanssa meneekin pieleen, minulle ei jää mitään. Enkä ehkä pysty enää pitämään itseäni kasassa.
Viimeiset kaksi päivää olen toistuvasti alkanut itkeä Korpin takia, paennut suoraan Ketun huulille, ja kun hän kysyy mikä on hätänä, vastaan jotain sellaista kuin "väsyttää" "vatsaan sattuu" "tuntuu rumalta". Hän rakastelee minua yhtä hellästi kuin aina mutta ne kosketukset tuntuvat tyhjiltä. Ja pölyttyneissä valokuvissa Korppi soittaa kitaraa sängyn päädyssä, laulaa ”ooh baby, you’re so young but love you so” ja pelästyn tätä tunnetta aina uudelleen.
"Oon leijonanpoikanen, sodanjumala, ja silti tai ehkä juuri siksi rauhan satama."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti