I wanna go home

Paljon on tapahtunut. Korpille sanoin hyvästit ja päästin Gabrielin elämääni. Hänellä on ketun silmät ja punaruskea takkutukka, kitara kainalossa ja hymy huulilla (voisin vaihtaa koodinimenkin Ketuksi, Gabriel ei tunnu luontevalta, anteeksi epäjohdonmukaisuuteni). Olen itkenyt Korppia muutaman päivän ja muutaman yön, hän soitti ja kysyin aikooko hän unohtaa minut. Korppi nauroi (äänessä yötä melankoliaa kauneus) ja kuiskutti: "sä oot musiikissa, muistoissa, mielikuvissa, haaveissa, valossa ja rakkaudessa, kaikessa mikä on."

Kettu (tuntuupa hassulta) on majaillut luonani muutaman päivän. Suudelmia ja kosketuksia, rakastelua ja lempeitä sanoja. Yöllä hätkähtelin jatkuvasti hereille kun hän mumisi jotain unissaan ja siirsi locksin pois nenältään. Olo on huojuva ja mielessä pyörii kysymys: miten tässä näin kävi? Aina välillä tuntuu että kaikki voisi vihdoin olla hyvin, minä kunnossa ja ehjä taas. Sitten muistan ettei ole ketään joka voisi korjata minut. Ei vielä. Mutta ainakin Kettu voi puhaltaa pahimman kivun haavoista, laittaa laastarin ja painaa suukon päälle. Sitten hän hymyilee ja kysyy olenko koskaan rakastunut, käännän kasvoni pois ja ajattelen Korppia, hieron silmäkulmat vaivihkaa kuiviksi ja jätän vastaamatta.

Aamulla kävelin Ketun kanssa lapsuudestani tutulla pienellä uimarannalla, joka on tähän aikaan vuodesta kolkko ja tyhjä. Poimin lumisesta maasta linnunsulkia, sidoin niitä kaulaani ja Ketun kapeiden ranteiden ympärille.

Tämä tapahtuu niin nopeasti, en osaa sanoa nyt mitään. Ensi kerralla yritän panostaa ihan kunnolliseen päivitykseen. Helvetti.

Vapaus on suuri vankila

Viime päivät olen viettänyt Gabrielin luona, sylissä ja huulilla ja lämpimässä. Joku ulkopuolinen voisi sanoa että me vain "olemme vitun tokkurassa", ja niin me kai olemmekin, mutta on siinä paljon muutakin. Me olemme jumittuneita yhteiseen tokkuraamme, sulkumerkkien sisällä. Gabriel yösilmä, puhdasta valoa. Eilen tripillä näin hänen auransa, ja se oli 99-prosenttisesti enkelinväriä. 

En ole kertonut Gabrielille Korpista. "Uskothan et oot mun ainoo", se laulaa korvaani Raappanan säestyksellä ja heilauttaa kutittavan rastan kasvoiltaan (ai mikä pakkomielle rastapäisiin poikiin?). Ennen halusin vallankumouksen, ja vaikeuksia. Halusin haluta, koko ajan ja nälkäisesti. Mutta tämä tekee oikeasti kipeää.

Nikoa en ole nähnyt päiväkausiin, en ole pystynyt, en kehdannut kyennyt uskaltanut kohdata sitä katsetta joka oikein hehkuu odotusta ja kaipuuta ja ties mitä. En kestä enempää. Sinua me haluamme, käsiäsi huuliasi reisiäsi ja kädet vetävät joka suuntaan.

Öisin näen unia Korpista. Korppi katsoo minua, katse on kipeä, rukous, jotain on sattunut, Korppiin sattuu, Korppi kutsuu minua apuun. Liikutan kättäni, mutta se ei nouse. Yritän huutaa, mutta ääneni hukkuu kuin huutaisin tyynyyn. Katse polttaa reikiä iholle.

ps. Rakastuin jälleen kerran nälkään. Päähän sattuu, selkään sattuu, keskittyminen herpaantuu, jalat puutuvat ja tulevat mustelmille... mutta näytän kauniilta pitkästä aikaa. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, vaikka kaikki johdonmukaisuus katoaisi, vaikka kaikki muut lähtisivät niin yksi jää - kaunis, uskollinen, saatanallinen nälkä.

ketunkoloissa

Viime öisissä muka-bileissä sain turpaan humalaiselta tytöltä, joka väitti ”nähneensä minut poikaystävänsä kimpussa jokin aika sitten”. Tyttö toi mieleen yhden kolmesta pikku possusta (luultavasti sen joka rakensi talonsa tiilestä), ja jossain savuisen mieleni perukoilla heräsi harvinaisen järkevä idea; aloin nauraa ja sanoin : ”puhkun ja puhallan talosi nurin!”

Hetken kuluttua, nenä verta vuotaen, lähdin ulos tupakalle. (Kuvittelin ohimennen itseni, ikäloppuna opetuskäyttöön tarkoitettuna luurankona, tuberkuloottiset keuhkot imemässä savua puuterinvalkeiden kylkiluiden alla, yskimässä sisälmyksiä ulos. Puistattaa.)

Kuulin Nikon äänen jostain pimeästä (hän oli tullut bileisiin kanssani ja kadonnut) ja huutelin häntä. Ja sitten yhtäkkiä hän jo putosikin pihakoivusta päälleni kuin valtava omena enkä siitä huolimatta keksinyt painovoimaa vaan meinasin saada sydäninfarktin. Hän ojensi kätensä ja pyyhin nenästäni valunutta verta hänen paitansa repaleiseen hihaan. Hän veti minut lähelleen, katsoi kauan ja silitti poskeani, kunnes rintalastani alla alkoi tehdä kipeää ja vetäydyin pois.

(Ja unessa asfaltti halkaisee vatsasi niin kuin se halkaisee vatsan jokaiselta pieneltä pojalta.)

 

ps. Keskiviikkona tapasin Gabrielin (syy koodinimeen tässä). Hänen silmänsä tuikkivat tummansinistä, yösilmät. Hänen nauraessaan hänen poskilleen piirtyi ilkikurinen kaari ja immenkalvoja puhkovat hymykuopat (anteeksi se tuli ensimmäisenä mieleen). Gabriel kaunis ja raastava halu elää. Hän istui viereeni ja sytytti tupakan, ampui pulua sormellaan ja se lehahti lentoon. Oli saanut luodin siipeensä.

Yössä kuului melankolia, elävä maa kannatteli.